Hmm. Ainejärjestön
vaalikokous meni osaltani aika mielenkiintoisesti. Menin sinne
luovuttamaan virkani tulevalle innokkaalle virkailijalle. Tulin ulos
sieltä uutena hallituksen jäsenenä, sool- ja keikkavastaavana. Että
näin sitä pitää, miksi mä en osaa kieltäytyä mistään? Että nyt
tulevassa osakunnan vaalikokouksessa joku saa tukkia mun suun - ei enää
yhtään lisää tekemistä ensi vuodelle. Ei edes yhtä pientä
apuemännyyttä, ei ei! EI!
Haukotus, pitäisi kirjoitella vähän vielä portfoliota ja hopsia ja
alkaa nukkumaan. Kotitenttiä ajattelin vääntää huomanna siivoamisen
jälkeen Casalla.
Miksi joskus on niin vaikeaa olla kiltti ja ymmärtäväinen? Ja
ennenkaikkea pitkäpinnainen ja kärsivällinen? Mä en enää
perjantaina jaksanut kuunnella mun itkevää ystävääni. Kamalaa. Tunsin
oloni lähes petturiksi. Mutta oli hänellä ympärillä onneksi monta muuta
tukevaa olkapäätä. Kriisi koski taas erästä miestä (surprise), ja sama
kriisi on jatkunut kohta vuoden. Lukemattomia kertoja olen
asiasta jauhanut ja häntä lohduttanut, mutta aina sama kuvio toistuu ja
aina häneen sattuu. Se on tosi surullista. Mutta perjantaina jouduin
sanomaan, että olen pahoillani, mutta tänään en kykene sua
lohduttamaan. Tuntui tosi pahalta, mutta mä en tietänyt enää mitä
sanoa. Ja toisaalta tiesin, että mikään mitä olisin sanonut, ei olisi
muuttanut mitään. Sillä kaiken tunnen jo sanoneeni. Tiedän, että
ajattelette, että kuunteleminen riittäisi. Mutta kuinka itsekästä on
sanoa, että nyt en jaksa edes kuunnella? Milloin saa luvan ajatella
itseään?
maanantai, 21. marraskuu 2005
Kommentit