Hmm. Ainejärjestön vaalikokous meni osaltani aika mielenkiintoisesti. Menin sinne luovuttamaan virkani tulevalle innokkaalle virkailijalle. Tulin ulos sieltä uutena hallituksen jäsenenä, sool- ja keikkavastaavana. Että näin sitä pitää, miksi mä en osaa kieltäytyä mistään? Että nyt tulevassa osakunnan vaalikokouksessa joku saa tukkia mun suun - ei enää yhtään lisää tekemistä ensi vuodelle. Ei edes yhtä pientä apuemännyyttä, ei ei! EI!

Haukotus, pitäisi kirjoitella vähän vielä portfoliota ja hopsia ja alkaa nukkumaan. Kotitenttiä ajattelin vääntää huomanna siivoamisen jälkeen Casalla.

Miksi joskus on niin vaikeaa olla kiltti ja ymmärtäväinen? Ja ennenkaikkea pitkäpinnainen ja kärsivällinen?  Mä en enää perjantaina jaksanut kuunnella mun itkevää ystävääni. Kamalaa. Tunsin oloni lähes petturiksi. Mutta oli hänellä ympärillä onneksi monta muuta tukevaa olkapäätä. Kriisi koski taas erästä miestä (surprise), ja sama kriisi on jatkunut kohta vuoden. Lukemattomia kertoja olen  asiasta jauhanut ja häntä lohduttanut, mutta aina sama kuvio toistuu ja aina häneen sattuu. Se on tosi surullista. Mutta perjantaina jouduin sanomaan, että olen pahoillani, mutta tänään en kykene sua lohduttamaan. Tuntui tosi pahalta, mutta mä en tietänyt enää mitä sanoa. Ja toisaalta tiesin, että mikään mitä olisin sanonut, ei olisi muuttanut mitään. Sillä kaiken tunnen jo sanoneeni. Tiedän, että ajattelette, että kuunteleminen riittäisi. Mutta kuinka itsekästä on sanoa, että nyt en jaksa edes kuunnella? Milloin saa luvan ajatella itseään?