Okei, jos tämä kone syö tämän tekstin, kuten viimeisillä kerroilla, niin argh...

Mitäs minulle kuuluu... Jouluun on ihan liian lyhyt aika, 4-5 tenttiä tekemättä (=LUKEMATTA siis!), prosemmaa pitäisi tehdä lisää ja niin poispäin. Ehkä kaikesta selviää, kerkeäähän joulunpyhät sitten vaan nukkua ja syödä liikaa. Mistä tulikin mieleeni, että uunissa paistuu suklaa-banaanikakku, nami, toivottavasti siitä tulee herkkua :)

Olen siis tässä viime kuukauden tehnyt kaikkea muuta kuin olisi pitänyt... tai olen minä opiskellut, mutta oheistoimintaa on ollut taas aika paljon. Isoimmat jutut oli, kun oltiin Riikassa H:n kanssa fr!Livonican 80-vuosijuhlissa edustamassa, mikä oli hirmuisen kiva reissu! Matka Tallinnasta Riikaan bussilla kesti alle viisi tuntia ja maksoi 16€. Kaupunki oli ihana ja samoin olivat isännät meille tosi ystävällisiä (kyseessä on siis miesopiskelijajärjestö) ja Daugavieten tytöt (naisopiskelijajärjestö), jotka viihdyttivät meitä myös. Tavattiin siellä myös fr!Livienseksen poitsuja tuolta Eestistä, hih, E:tä oli kiva nähdä pitkästä aikaa ja yksi asia johti toiseen ja kolmas ahdistukseen ja hämmennykseen...

Mikä taas johti hyvin mielenkiintoisiin keskusteluihin (tai niiden yrityksiin) viikko sitten, kun oltiin Heidin ja Varpun kanssa fr!Livienseksen kommerssissa Tartussa. Kommerssissa oli siis 60 miestä ja me - ja meistä kyllä pidettiin HYVÄÄ huolta :D. Sekin on muuten ihan kauhean nätti pikkukaupunki (minkä kyllä tiesinkin jo ennalta), kannattaa poiketa! Ja muuten, siellä asustaa huomattavasti enemmän nuoria miehiä kuin naisia, että senkin kannalta ihan suositeltava paikka käväistä :D Mutta jäi vähän paha mieli, höh, se poika kun on ollut ihan hirmuisen kiltti ja kiva minulle. Se vei mut kattoon sellasta Vennaskond-nimistä bändiä (toi tarkoittaa veljeskuntaa), mikä oli itseasiassa tosi hyvä! Jos oikein tajusin niin se bändi oli perustettu jo 1980-luvulla ja NL ei ollut kauheasti tykännyt sen toiminnasta, joten bändin jäsenet oli lähteneet maasta ja palanneet vasta itsenäiseen Viroon. Mielenkiintoista. Muutenkin on saanut vähän miettimään sitä, että miten erilaista meidän elämä täällä olisi, jos meidän historiassa asiat ei olisi menneet niinkuin menivät... Mä en missään nimessä tunne sääliä tai mitään, mutta pitäisi muistaa olla tyytyväinen siihen, kun täällä on asiat niin hyvin kuin ovat, eikä ole tarvinnut aloittaa uudestaan kerta toisensa jälkeen... ei se ole itsestäänselvyys todellakaan. Oikeastaan olen tosi ylpeä heistä, että ovat saaneet 15 vuodessa paljon aikaan!

Ja tarvitseeko sanoa, että hassu pikkuruinen ikävä jäi, vaikka ihan itse päätinkin, etten tahdo kokeilla mitään epämääräistä säätöä monen sadan kilsan päähän toiseen maahan (vaikka matkaan meneekin täältä VAAN se viisi tuntia)! Huhhuh, pitäisi olla aika tosissaan, että edes yrittäisi mitään...

Sekä Latviassa ja Virossa havaitsin taas sen, että jossain on sitten kivoja baareja, kahviloita ja ravintoloita (kuten Püssirohukelder, Cafe Catwalk, Suudlevad tudengid, Chocolats de Pierre, Cetri Balti Krekli...;)), miksei täällä ole mitään!! Tai on, mutta kaikki paikat on kuin yhdestä muotista valettuja! Olen asunut Helsingissä 2,5 vuotta, eikä mulla ole vieläkään mitään lempparipaikkaa, ei ravintolaa, kahvilaa eikä baaria. SURULLISTA!! Kaikki paikat on vaan "ihan kivoja", miksiköhän kukaan ei uskalla perustaa mitään oikeasti omanlaistaan paikkaa...? Pitäisi ehkä alkaa etsiä, mutta sitten mä en ainakaan saisi mitään tehtyä...

Kaiken kivan lisäksi huomasin olevani ens vuonna ainejärjestön varapeejii, että onnea sille. Onneks meidän puheenjohtaja on niin hyvä, että voin vaan hengata ja olla sen tukena ja turvana :D Eilen illalla hengattiin pitkästä aikaa Vallila-porukalla huonoja vitsejä lueskellen ja tänään syötiin lettuaamiaista, nami :D

"I am talking but words make no sense. But who is to blame. My words and me - they are the same. I'm looking for words at the top of the mountain, to tell you my friend, that we have reached the end. Things are so different - a little insane, they will be us and maybe a sad rain."