Oli ihan pakko kommentoida heti tuota Jaanaa. Olen minä ihan kunnossa, eikä asiat nyt noin huonosti ole, äitikin pääsee kotiin ehkä jo huomenna. Kirjoitettuna kaikki vaan kuulostaa niin paljon kamalammalta ja noista masentavista ajatuksistani olisin voinut olla hiljaakin. Anteeksi, tarkoitus ei ollut huolestuttaa. On vaan niin vaikeaa tietää, milloin pitäisi olla ihan oikeasti huolissaan, kun äiti väsyneenä alkaa olla vähän melodramaattinen...:S Välillä tuntuu, että se ei ymmärrä isän kanssa ollenkaan, kuinka huolissaan niistä olen.

Jäi Egotripin keikka väliin, kun perjantaina keskussairaalalle päästessäni tajusin, että mulla on varmasti 100 astetta kuumetta. Kävin silti rapsuttelemassa äitin hartioita (silläkin uhalla, että laitoin liikkeelle jonkun  upouuden sairaalabakteerikannan jonkun bakteriustaruluksen), voih, se nainen oli taas kutistunut. Se on ihan pikkuruinen! Mutta kyllä sitä piristi, kun kävin, tuli hyvä mieli. Hihi, huvittavaa oli, että heti kun näin sen, niin halasin sitä ja melkein itkin, että "äiti mä oon kipee!" - ihan kuin se ei olisi vähän vakavammin sairas, sillä olisi enemmän aihetta itkuun. Mutta juu, jotenkin tuo menee luonnostaan noin... Vihdoin päästyäni Kinkomaalle nukuin seuraavat 39 tuntia ihme horroksessa. Kuumetta noin 39 astetta. Isukki passasi ihan kohtalaisesti, keitti mehua :) Herttaista. Tänään ei ole enää ollut kuumetta, mutta ääni on ihan poissa. Pihisen ja köhisen. Tätä on varmasti moni odottanut. Vihdoin saatavilla, Taru ilman ääntä!