Oikeasti, mun mielialat ei voi heitellä tällä tavoin. Välillä olen kuin aurinko ja välillä ihan armoton ärsytys iskee. Sadepilviä leijuu pään päällä ja kun joku uskaltaa kysyä, että "mitenkäs harjoittelu?", niin suusta purkautuu ulos vaan kaksi sanaa, voi ja vittu. Ei lainkaan minä-maista käytöstä, ei lainkaan, sen tietää jokainen joka minua tuntee lainkaan...! Ja välillä lähinnä itkettää. Varmasti tuo yläasteen päällä leijuva teiniys on tartuttanut minuunkin ja synnyttänyt jonkun jälkipuperteetin, järkyttävää. Muistetaan siis tästä lähin kaikki, että elämä on yhtä shittii ja kukaan ei tajuu mitään.

Voi äitiä. Mulla on tosi paha olo, kun mä sitä ajattelen. Sille tehdään dialyysi, mikä tarkoittaa sitä, että se on käytännössä riippuvainen siitä koneesta koko loppuelämänsä. Se on sille kyllä kova paikka ja se oli pitkään sitä vastaan. Nyt se yritti kuulostaa tosi reippaalta, koska se ymmärtää, ettei voi jatkaa tuossa kunnossa elämäänsä ja jos tuo dialyysi parantaa sen elämänlaatua yhtään, niin se on tehtävä. On sillä kuitenkin vielä vuosia sen verran jäljellä...! Mutta itku meinaa tulla, kun aattelen ettei se voi tulla enää yökylään, eikä sen kanssa voi lähteä minnekään ilman sitä laitetta. Sitten sitä (ja mua) painaa myös mun rakkaan serkun vointi - se on sairaalassa korkeassa kuumeessa ja ei meinaa saada hengitettyä kunnolla. Mä pelkään oikeasti, että kohta mulla ei ole melkein siskoa eikä "rakkaimmalla ystävälläni" äitiä. Mä en tahdo, että se joutuu sen isälle. Mä tiedän miten kamalalta tämä kuulostaa, mutta mä en tahdo että se mies kasvattaa yksin mun "rakkaimman ystäväni". Ei ikinä. Mä tahdon, että mun "rakkain ystäväni" saa hieman erilaisen käsityksen siitä, kuinka toisia ihmisiä kohdellaan (ja elämästä muutenkin) kuin mikä sen isällä on. Hmm. Mä taidan olla vähän kärkkäällä tuulella. Mutta totta tuo on, valitettavasti.

Auh, tänään selvisi ties mitä niistä vuosijuhlista ja suurin osa asioista on vielä hämärän peitossa, apuah. Sanoin kaverilleni, että sitten maaliskuun viidentenä päivänä puolen yön jälkeen saavat kerätä mun palaset kokoon ja lakaista mut johonkin (mielellään pehmustettuun) nurkkaan kokoamaan itseäni - ei sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu kun kaikki tämä stressi yhtäkkiä tippuu hartioilta, kun ne juhlat on juhlittu. Huh.

Annuska kun kysyit, niin sain jopa 6 ääntä. Wow. Tavoite oli 5, joten olen tyytyväinen...:)