Oikeasti, mun
mielialat ei voi heitellä tällä tavoin. Välillä olen kuin aurinko ja
välillä ihan armoton ärsytys iskee. Sadepilviä leijuu pään päällä ja
kun joku uskaltaa kysyä, että "mitenkäs harjoittelu?", niin suusta
purkautuu ulos vaan kaksi sanaa, voi ja vittu. Ei lainkaan minä-maista
käytöstä, ei lainkaan, sen tietää jokainen joka minua tuntee
lainkaan...! Ja välillä lähinnä itkettää. Varmasti tuo yläasteen päällä
leijuva teiniys on tartuttanut minuunkin ja synnyttänyt jonkun
jälkipuperteetin, järkyttävää. Muistetaan siis tästä lähin kaikki, että
elämä on yhtä shittii ja kukaan ei tajuu mitään.
Voi äitiä. Mulla on
tosi paha olo, kun mä sitä ajattelen. Sille tehdään dialyysi, mikä
tarkoittaa sitä, että se on käytännössä riippuvainen siitä koneesta
koko loppuelämänsä. Se on sille kyllä kova paikka ja se oli pitkään
sitä vastaan. Nyt se yritti kuulostaa tosi reippaalta, koska se
ymmärtää, ettei voi jatkaa tuossa kunnossa elämäänsä ja jos tuo
dialyysi parantaa sen elämänlaatua yhtään, niin se on tehtävä. On sillä
kuitenkin vielä vuosia sen verran jäljellä...! Mutta itku meinaa tulla,
kun aattelen ettei se voi tulla enää yökylään, eikä sen kanssa voi
lähteä minnekään ilman sitä laitetta. Sitten sitä (ja mua) painaa myös
mun rakkaan serkun vointi - se on sairaalassa korkeassa kuumeessa ja ei
meinaa saada hengitettyä kunnolla. Mä pelkään oikeasti, että kohta
mulla ei ole melkein siskoa eikä "rakkaimmalla ystävälläni" äitiä. Mä
en tahdo, että se joutuu sen isälle. Mä tiedän miten kamalalta tämä
kuulostaa, mutta mä en tahdo että se mies kasvattaa yksin mun
"rakkaimman ystäväni". Ei ikinä. Mä tahdon, että mun "rakkain ystäväni"
saa hieman erilaisen käsityksen siitä, kuinka toisia ihmisiä kohdellaan
(ja elämästä muutenkin) kuin mikä sen isällä on. Hmm. Mä taidan olla
vähän kärkkäällä tuulella. Mutta totta tuo on, valitettavasti.
Auh, tänään selvisi
ties mitä niistä vuosijuhlista ja suurin osa asioista on vielä hämärän
peitossa, apuah. Sanoin kaverilleni, että sitten maaliskuun viidentenä
päivänä puolen yön jälkeen saavat kerätä mun palaset kokoon ja lakaista
mut johonkin (mielellään pehmustettuun) nurkkaan kokoamaan itseäni - ei
sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu kun kaikki tämä stressi yhtäkkiä tippuu
hartioilta, kun ne juhlat on juhlittu. Huh.
Annuska kun kysyit, niin sain jopa 6 ääntä. Wow. Tavoite oli 5, joten olen tyytyväinen...:)
torstai, 3. marraskuu 2005
Kommentit