Minulla
on ex-työkaverina eräs mies. Hän on hirveän kiva, omituisen
huumorintajun omaava, naimisissa oleva vähän yli 30-vuotias perheenisä
(vähän niinkun deitti-ilmoituksesta). Aina kun tapaamme hän vaan
naureskelee minulle ja kysyy että vieläkö asun Yksiössäni Yksin. Muuta
harvoin puhumme, mutta tuo lause saa minut tavallisesti hymyilemään ja
naureskelemaan hänen huonoille jutuilleen, mutta eilen alkoi rintakehää
puristaa. Ahdistaa.
Kavereitani valmistuu. Minä en. Kaverini elävät onnellisessa
parisuhteessa ja suunnittelevat elämäänsä vuosiksi eteenpäin. Minä en.
Kaverini saavat lapsia tai ostavat koiran. Minä en. Suoraan sanoen
juuri nyt minua ahdistaa ajatuskin valmistumisesta, koirasta, kodista,
miehestä, perheestä, paikallaan pysymisestä. Sätkin. En minä tiedä mitä
haluan. Pelkään, että tuo olo jatkuu, entä jos en osaa ikinä rauhoittua
paikoilleen, entä jos ahdistaa vielä silloinkin, kun tulisi
ajankohtaiseksi rauhoittua. Joku väitti, että oikea ihminen rauhoittaa,
mutta mistä tietää kuka on se oikea? Minua pari vuotta vanhempi
kaverini sanoi, että hänen ikätoverinsa tuntuvat välilä paljon häntä
vanhemmilta, koska he ovat alkaneet keskustella lakanoista ja saada
lapsia. Se on hienoa, jos se on sitä mitä haluaa ja kyllä minäkin
tahdon lapsia. Uskoisin itseasiassa olevani hyvin onnellinen äitinä.
Mutta nyt ajatuskin siitä on kuin toiselta planeetalta, vähän niinkuin
tuo rauhoittuminenkin. Välillä tuntuu, että ihmiset pitävät minua
jotenkin kokemattomana ja nuorempana, koska olen yksin, se on niin
rasittavaa. Tyyliin "mitäpä se mistään ymmärtäisi, eihän se ole
oikeasti ikinä edes rakastunut, sen elämästä puuttuu jotain
oleellista". Tottakai puuttuu, kukapa ei tahtoisi käpertyä toisen
kainaloon, mutta miksi sen kainalon puutteen pitäisi leimata minua,
olisinko toisen kera toinen ihminen kuin nyt? Entä jos sitä
henkilöä ei löydykään, jäänkö ihan vajavaiseksi? Nyt on taas vähän
sellainen eksynyt olo, ei halua mitään, koska ei voi kiirehtiä kohti
määräpäätä, kun ei tiedä mihin pitäisi suunnata? Samaan aikaan olen
ihan kakara ja toisaalta syntymävanha. ÄÄh, olipa korkealentoista,
hitsit, ei pitäisi nukkua päivällä eikä juoda näin paljoa kahvia.
Huomenna taas herään ja tajuan, että ei se elämä oikeasti ole lipumassa
ohi ja että olen vasta 22. Helpotuksen huokaus.
Kaikenlisäksi
yksi kaverini on loukkantunut minulle olen siitä varma (naisen
pettämätön logiikka kertoo sen). Hitsit, ainoa mitä tahdoin, oli olla
sen kaveri, miehet, niitä ei voi ymmärtää. Ne on niin vaiketa, huoh.
Matun sanoin, can't live with them, can't shoot them...:) Että kaikki
hyvin pienessä maailmassani, pääni sisällä ehkä ei :)
...kasvaa vuosien paino, meidät pian alleen musertaa, käy jalkoihin
tyly asfaltti, unet ohuiksi kuluttaa, jengi pelaa vaan aikaa, niillon
liikaa mistä valita, ei kukaan huomaa, et kaikki on selvää, jos vaan
osaa katsoa...
perjantai, 28. heinäkuu 2006
Kommentit