Minulla on ex-työkaverina eräs mies. Hän on hirveän kiva, omituisen huumorintajun omaava, naimisissa oleva vähän yli 30-vuotias perheenisä (vähän niinkun deitti-ilmoituksesta). Aina kun tapaamme hän vaan naureskelee minulle ja kysyy että vieläkö asun Yksiössäni Yksin. Muuta harvoin puhumme, mutta tuo lause saa minut tavallisesti hymyilemään ja naureskelemaan hänen huonoille jutuilleen, mutta eilen alkoi rintakehää puristaa. Ahdistaa.

Kavereitani valmistuu. Minä en. Kaverini elävät onnellisessa parisuhteessa ja suunnittelevat elämäänsä vuosiksi eteenpäin. Minä en. Kaverini saavat lapsia tai ostavat koiran. Minä en. Suoraan sanoen juuri nyt minua ahdistaa ajatuskin valmistumisesta, koirasta, kodista, miehestä, perheestä, paikallaan pysymisestä. Sätkin. En minä tiedä mitä haluan. Pelkään, että tuo olo jatkuu, entä jos en osaa ikinä rauhoittua paikoilleen, entä jos ahdistaa vielä silloinkin, kun tulisi ajankohtaiseksi rauhoittua. Joku väitti, että oikea ihminen rauhoittaa, mutta mistä tietää kuka on se oikea? Minua pari vuotta vanhempi kaverini sanoi, että hänen ikätoverinsa tuntuvat välilä paljon häntä vanhemmilta, koska he ovat alkaneet keskustella lakanoista ja saada lapsia. Se on hienoa, jos se on sitä mitä haluaa ja kyllä minäkin tahdon lapsia. Uskoisin itseasiassa olevani hyvin onnellinen äitinä. Mutta nyt ajatuskin siitä on kuin toiselta planeetalta, vähän niinkuin tuo rauhoittuminenkin. Välillä tuntuu, että ihmiset pitävät minua jotenkin kokemattomana ja nuorempana, koska olen yksin, se on niin rasittavaa. Tyyliin "mitäpä se mistään ymmärtäisi, eihän se ole oikeasti ikinä edes rakastunut, sen elämästä puuttuu jotain oleellista". Tottakai puuttuu, kukapa ei tahtoisi käpertyä toisen kainaloon, mutta miksi sen kainalon puutteen pitäisi leimata minua, olisinko toisen kera toinen ihminen kuin nyt? Entä jos  sitä henkilöä ei löydykään, jäänkö ihan vajavaiseksi? Nyt on taas vähän sellainen eksynyt olo, ei halua mitään, koska ei voi kiirehtiä kohti määräpäätä, kun ei tiedä mihin pitäisi suunnata? Samaan aikaan olen ihan kakara ja toisaalta syntymävanha. ÄÄh, olipa korkealentoista, hitsit, ei pitäisi nukkua päivällä eikä juoda näin paljoa kahvia. Huomenna taas herään ja tajuan, että ei se elämä oikeasti ole lipumassa ohi ja että olen vasta 22. Helpotuksen huokaus.

Kaikenlisäksi yksi kaverini on loukkantunut minulle olen siitä varma (naisen pettämätön logiikka kertoo sen). Hitsit, ainoa mitä tahdoin, oli olla sen kaveri, miehet, niitä ei voi ymmärtää. Ne on niin vaiketa, huoh. Matun sanoin, can't live with them, can't shoot them...:) Että kaikki hyvin pienessä maailmassani, pääni sisällä ehkä ei :)

...kasvaa vuosien paino, meidät pian alleen musertaa, käy jalkoihin tyly asfaltti, unet ohuiksi kuluttaa, jengi pelaa vaan aikaa, niillon liikaa mistä valita, ei kukaan huomaa, et kaikki on selvää, jos vaan osaa katsoa...