Vähänkö
vauhdilla muuttuvat mielialat. Aamulla olin iloinen ja aurinkoinen,
laitokselta lähtiessäni maailmaa vihaava ja vittuuntunut. Kaunista
kielenkäyttöä, mutta ei sitä olotilaa mikään muukaan kuvaa. Eräs
lehtorimme kävi kiehumassa ja riehumassa meille, minä en enää jaksa
sitä naista. Aina hänet nähdessänikin nousevat niskavillat pystyyn ja
muutun puolustuskannalle. Nopeasti, noin 5 minuutissa hän sai meidät
kaikki niin huonolle tuulelle, että ei siihen auttanut edes kaupoissa
kiertely ja se on paljon se. Kävelin kotiin (4 km) ja olin yhä kuin
myrskyn merkki. Onneksi asun yksin. Oli lähempänä kuin ikinä ennen se,
että olisin vetänyt päiväkännit, hukuttanut ärsyyntymiseni viinaan.
Mahtavaa oloani piristi se, että sain rakkaan ystäväni äidiltä kirjeen.
Hän kertoi kurjasta olostaan, siitä kuinka hänen lapsensa suhtautuu
isänsä lähtöön ja siitä, kuinka vajavaiselta hänestä tuntui kuulla
ettei hän voi saada enää lapsia jne... Kirjoittelin hänelle kirjettä ja
jossain vaiheessa tuli epätodellinen olo, että oikeasti mikä ihme minä
olen neuvomaan häntä, jonka elämä on ihan hajalla. Enhän minä tiedä
elämästä mitään, vastahan opettelen... Kirjoitin ajatellen, että ehkä
on vaan tärkeintä, että hän tietää minun ajattelevan häntä ja että hän
on minulle tärkeä. Hän sanoi myös pelkäävänsä ettei voi enää koskaan
luottaa keneenkään, rakastaa, elää. Mietin ettei hänen pitäisi pelätä
elämää, koska se tappaa elää sitä tai ei. Voi kun tuon muistaisi aina
itsekin.
Vähän tuo kirjeen kirjoittaminen tyynnytti oloa, mutta sai myös haluamaan olla yksin.
Tähän iltaan sopii mainiosti kaverini biisi yksinolosta ja variksista :)
(käykää kaikki mosaikin nettisivuilla http://majaka.net/varix)
"ja jos jossain voitte kokea sellaista rauhaa ja selittämätöntä halua
olla yksin, antautukaa sille, mutta älkää tehkö siitä kotianne. Käykää
sen luona iltapäivisin, puhukaa sille ja kuunnelkaa: ikkunan takana
mustavalkoiset linnut pitävät meteliä maailman asioista."
maanantai, 30. tammikuu 2006
Kommentit