Vähänkö vauhdilla muuttuvat mielialat. Aamulla olin iloinen ja aurinkoinen, laitokselta lähtiessäni maailmaa vihaava ja vittuuntunut. Kaunista kielenkäyttöä, mutta ei sitä olotilaa mikään muukaan kuvaa. Eräs lehtorimme kävi kiehumassa ja riehumassa meille, minä en enää jaksa sitä naista. Aina hänet nähdessänikin nousevat niskavillat pystyyn ja muutun puolustuskannalle. Nopeasti, noin 5 minuutissa hän sai meidät kaikki niin huonolle tuulelle, että ei siihen auttanut edes kaupoissa kiertely ja se on paljon se. Kävelin kotiin (4 km) ja olin yhä kuin myrskyn merkki. Onneksi asun yksin. Oli lähempänä kuin ikinä ennen se, että olisin vetänyt päiväkännit, hukuttanut ärsyyntymiseni viinaan.

Mahtavaa oloani piristi se, että sain rakkaan ystäväni äidiltä kirjeen. Hän kertoi kurjasta olostaan, siitä kuinka hänen lapsensa suhtautuu isänsä lähtöön ja siitä, kuinka vajavaiselta hänestä tuntui kuulla ettei hän voi saada enää lapsia jne... Kirjoittelin hänelle kirjettä ja jossain vaiheessa tuli epätodellinen olo, että oikeasti mikä ihme minä olen neuvomaan häntä, jonka elämä on ihan hajalla. Enhän minä tiedä elämästä mitään, vastahan opettelen... Kirjoitin ajatellen, että ehkä on vaan tärkeintä, että hän tietää minun ajattelevan häntä ja että hän on minulle tärkeä. Hän sanoi myös pelkäävänsä ettei voi enää koskaan luottaa keneenkään, rakastaa, elää. Mietin ettei hänen pitäisi pelätä elämää, koska se tappaa elää sitä tai ei. Voi kun tuon muistaisi aina itsekin.

Vähän tuo kirjeen kirjoittaminen tyynnytti oloa, mutta sai myös haluamaan olla yksin.

Tähän iltaan sopii mainiosti kaverini biisi yksinolosta ja variksista :)
(käykää kaikki mosaikin nettisivuilla http://majaka.net/varix)

"ja jos jossain voitte kokea sellaista rauhaa ja selittämätöntä halua olla yksin, antautukaa sille, mutta älkää tehkö siitä kotianne. Käykää sen luona iltapäivisin, puhukaa sille ja kuunnelkaa: ikkunan takana mustavalkoiset linnut pitävät meteliä maailman asioista."